Dos. Mikko Lahtinen (Tampereen yliopisto) esitelmöi Porin yliopistokeskuksen tiloissa (katutason auditorio 126), torstaina 21. huhtikuuta kello 18 alkaen. Lahtinen esitelmöi otsikolla: ”Renesanssi vanhan ja uuden taitekohtana”.

Abstrakti:

Renessanssi (n. 1200-luku–1500-luvun alkupuoli) tarkoittaa ”uudelleensyntymistä”. Renessanssin

vuosisatoina renessanssihumanistit herättivät eloon vanhan kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin

ajattelua ja ihanteita moraalista taiteeseen ja politiikkaan. Kysymys ei ollut kuitenkaan ”vanhan”

mekaanisesta toistamisesta, vaan ”vanhan” eli kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin filosofian ja

ihanteiden luovasta käyttämisestä ”uuden” ajattelun ja maailman rakentamisessa ja toisaalta

vaikuttavasta keskiaikaisesta todellisuudesta ja maailmankuvasta irrottautumisessa.

Renesanssifilosofit ymmärsivät olevansa luomassa jotakin uutta ja ennennäkemätöntä, mutta he

käyttivät sen toteuttamiseen hyvinkin vanhoja aineksia, kuten Niccolò Machiavelli (1469–1527)

roomalaisen historioitsija Titus Livuksen (noin 64 eaa. – 17 jaa.) Rooman historiaa pyrkiessään

luonnostelemaan uutta, yhdistynyttä Italiaa Valtiollisissa mietelmissään. Renessanssin tiede ja

filosofia pyrkivät siis irtaantumaan aikansa eläneeksi katsotusta feodaalisesta keskiajasta ja sen

maailmankuvasta käyttämällä ”uuden” luomisessa hyväkseen henkiin herättämäänsä roomalaisen

ja kreikkalaisen antiikin ajattelua ja esimerkiksi antiikin taiteessa ilmeneviä ihanteita. Renessanssi

loi pohjaa myös modernin luonnontieteen (1500-1700-luku) synnylle ja kehitykselle sekä 1700-

luvun valistusfilosofialle.

Näin antiikista ammentava renessanssin tiede ja filosofia on välittävä tekijä antiikkisen ja

modernin ajattelun ja maailmankuvan välillä. Toisaalta tulevien vuosisatojen kehityskulut tulivat

osoittamaan, että modernia luonnontiedettä ja kehittyvää kapitalistista maailmaa määrittelivät

hyvinkin toisenlaiset ihanteet ja periaatteet (kuten luonnon alistaminen tuotannolle ja jatkuvan

kasvun pyrkimys) kuin antiikkiset. Renessanssia voikin luonnehtia ristiriitaiseksi ajanjaksoksi, joka

sekä siirtää kreikkalaista ja roomalaista ajattelua ja ihanteita moderniin aikaan (1600-luku–) että

on synnyttämässä sitä jonakin dramaattisestikin antiikin ihanteista eroavana epookkina.